Wednesday, October 17, 2007

hyvä mieli / good mood

Minulle tulee täyteläisen hyvä olo siitä että saan jotain käsinkosketeltavaa tehtyä. Aina. Päivä on ihan erilainen jos olen onnistunut korjaamaan nukenrattaat (rumat, joo, odotan niitä halpoja, kauniita, vanhoja nukenrattaita vielä löytyväksi), kuin jos olen vain ylläpitänyt taloutta siivoten, kokaten, järjestellen, hoitaen jne. Tämä on todennäköisesti joku luonnevika. Varmasti on äitejä ja isiä, jotka saavat saman tyytyväisyyden tunteen juuri niistä kokkailuista ja muista, jotka suistavat minun päiväni hieveriin. Toivoisin olevani erilainen.
Taloustyöt ovat minulle jonkinlaisen kauhun tasapainon ylläpitoa, kaotiikan veitsenterällä oloa. Miten paljon siivoankaan, miten ankarasti laitankaan ruokaan kaikki kestää vain pienen hetken. Kovan työn hedelmät on syöty todella nopeasti.
Nukenrattaat kestävät vähän pidempään ehjinä.
On vaikeaa olla pitkään ylläpitäjä. Ylläpitäjä on korvaamaton, mutta tarvitsen hiukan jotain pysyvämpää joukkoon. (Lapsia ei lasketa. He eivät ole minun luomuksiani sanan varsinaisessa merkityksessä).

Ehkä tässä painaa nyt myös se, että olen ylläpitänyt (taloutta) jo 18 vuotta.

It gives me SO much pleasure to be able to make something: To fix an uggly toypram, sew, knit, anything that ... stays, exists, i can touch. Cleaning, cooking all that, it´s gone sooner you turn your head. I wish i could get the same good feeling from that as from crafting/creating. It´s hard to be a person that maintains. At least for a long time. It´s not bad, you just need some creating also. Something that stays.

14 comments:

Vesillä said...

Vaikka omat teelmäni ovat tosi vähäisiä ja vaatimattomia, tunnistan tuon tunteen. Ilo siitä, että saa käsillään jotain kiiltävää tiskipöytää pysyväisempää aikaan, pelastaa ja kokoaa päivän. Tykkään myös siitä ajatuksesta, että samalla voi välittää itse tekemisen mallia lapsille. - Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa - nyt voi kommentoidakin, kun on tunnukset!

Matroskin said...

Samoja ajatuksia. Jotkut ihmettelevät, miksi pitää touhuta ja ommella, eikö lasten kanssa oleminen riitä, sehän on maailman arvokkainta hommaa. No ei kuulkaa riitä. Varmaan jokin luonnevika täälläkin.

Pikkujutut said...

Olipa ihana kun jatkoit tätä pohdintaa.Minusta tuntuu että nyt oma pohdintani siitä mikä vie aikaani loksahti kohdalleen.Olipa helpotus kun asiat jäsentyvät.Huh huh!
Omat tekeleeni eivät todellakaan ole mestariteoksia eivätkä maailmaa mullistavia mutta se että ne on tehty omin käsin on se juttu ja mikä parasta, on ilo huomata että itse tekeminen välittyy myös seuraavalle sukupolvelle.

Solveig said...

Olen aina kuvitellut, että syynä on suurperhe, kun siskolleni riittää, että koti kiiltää. Ruuan tasollakan ei ole väliä. Isommalla porukalla saa korkeintaan yhden kohdan kerrallaan kiiltämään, ja hups, taas se on tahmea/räkäinen/pölyinen/rutussa. Aika vihaiseksi ihmiseksi tulisi, jos kiiltoon pyrkisi?

Meidän samanlaiset rattaat kaipaavat myös uutta kangasta, jospa inspiroituisin. Poikain huone tosin on odotellut verhoja jo jonkin aikaa. Ja eräänä päivänä, kun tulin kotiin, meille oli ilmestynyt verhon verran Marimekon jääkarhukuvioista kangasta. :)Pyytämättä ja yllätyksenä!

Voi, mikä tekstimassa taas. Inhoatko kommentointia?

isoinpapu said...

OI en inhoa kommentointia! Hyvänen aika, elämäni suola.

Hauskaa tavata ihmisiä näin!

Mustikka said...

Kyllähän sitä saa siivota vaikka koko päivän, kokata, pyykätä, hoitaa ja hössöttää, ja pakkohan se on. Mutta miten tärkeää on tehdä myös juuri tuollaista josta tulee hyvä olo.

violet said...

"Luonnevikainen" täälläkin. En minä lapsiltani saa tarpeeksi pääntäytettä tyydyttämään kaikkia tarpeita, eli teen ja puuhaan omiani. Sitä paitsi eihän noi lapset juuri ole enää koskaan kotonakaan joten ihmekös se että täytän päiviäni enemmän ja enemmän tekemällä asioita jotka jäävät konkreettisesti olemaan (muodossa tai toisessa).

Annicca said...

Yksi luonnevikainen liittyy joukkoon! Minä en tee paljoakaan käsitöitä ( pakolliset korjaukset tai verhojen, tyynyjen ym) ompelemiset. Kirjoittaminen on enemmän minun aluettani. Lenkkeilen ja harrastan liikuntaa myös mielummin kuin kiillotan sisällä kotiani. Olen sanonut perheelleni, että jos minä rupean puuttumaan joka muruseen tai pienimpäänkin sotkuun, niin tökkikää hereille. Elämäni on silloin liian pientä. Nimittäin sellaista oli äitini elämä ja hän oli puolet elämästään masentunut! Ihana äitini kuitenkin!

Vilijonkka said...

Luonnevika, juu, täälläkin. Eihän sitä kiitoksien vuoksi siivoa ja kokkaa, mutta olisihan se mukavaa jos joskus joku kiittäisi uurastetun päivän tuloksista... Mutta sitä ihmettä tapahtuvaksi odotellessa on parasta terapiaa tosiaankin tehdä siinä lomassa jotain pysyvämpiä fiksauksia, niin voi tosiaan edes itse ihastella tekosiaan hetken pidempään.

Liivia said...

Jälleen luonnevikainen ilmottautuu. Kun olin kotiäiti kehuskelin kuinka ihanaa on olla kotiäiti (olisin vieläkin). Aika monet ihmettelivät, että onpa siinä yksinkertainen tiitiäinen kun tykkää olla "vain" lapsen kanssa ja huushollata, että tuommoinen riittää. Mutta eihän se sitä tarkoittanut minun kohdallani, vaan sain puuhata kaikkea ilman kelloa, eli vapautta, ja siinä samalla sai olla lapsen kanssa, nähdä kuinka kasvaa ja kehittyy. Jos ei olisi ollut minkäänlaista viettiä kutoa, luoda, piirtää, kirjoittaa, kuvata...siis omaa kotikäsityöläisjuttua, niin kolme vuotta olisi varmasti tuntunut pitkältä ja turhauttavaltakin.
Tiskipöytä oli sitten niin ja näin, mutta sapuska oli ehdottomasti parempaa ja kekseliäämpää kuin nykyään työn ohessa. Mieheni mielestä olin hauskempi ihminen kotiäitinä, nykyään kuulemma aina kireä ym.

Katja said...

Hei

Onpa löytynyt mukavia blogeja. Olen yrittänyt tähyillä teitä blogilistalta, että voisin tulla tilaajaksi ja lukea heti, kun ilmestyy postia, mutta eihän teitä siellä ole. Höh. ;)

Oli niin kiva kirjoitus tämä Hyvä mielikin. Minä olen tuurisiivooja. Joskus saan adrenaliinihepuleita ja silloin tulee siistiä. Ei se kauan viivy. Turhautuneena huomaan vain sekamelskan ja liat. Onnellisena en.

"Tyttärellä ja minulla
kirja kesken molemmilla

Siispä ei
siivota tänäänkään."
(Kyllikki Villa)

Ihailen kaikkia kädentaitajia ja täällä blogeissa saa kyllä ihailla niin upeita luomuksia. Niin kuin täälläkin kisu ja sukka-apinat. Aivan upeita! Minulla ei oikein kärsivällisyys riitä, lannistun herkästi. Oma näpräämiseni on kirjoittamisen puolella ja se on ihan välttämätön happi, muuten tukehtuisin.

Nostelen hattua täällä Isoimman pavun 18 vuoden rupeamasta. Minulla siitä menossa vasta puoliväli. On ollut rankkaa, mutta niin palkitsevaa. Paljon olen oppinut itsestäni ja lapsistani, miehestäkin.

Ja p.s. minullakin tämä lokakuu on ottanut jotenkin niiiiiiin voimille. Onneksi tuli nyt parin päivän tauko kaikkeen normaalirutiiniin.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kanerva said...

Tiskipöydällä ei ole mitään väliä, mutta aijai jos en saa touhuta mitään omia. Kamalaa. Kotiäitiyden suola on juuri ne hetket lasten kanssa ihmetellen ja touhuten.

tiikeriankka said...

Voi teitä naiset, ei teistä (meistä) kukaan ole luonnevikainen! On vain ja ainoastaan järkevää, että pitää arjen keskellä kiinni omista mielenkiinnonkohteistaan ja LUO jotain omaa ja itselle merkityksellistä. Olkoon se sitten nukenrattaiden päällinen tai vaikkapa runo. Minusta tuntuu, että kotivanhemmille se on jopa aivan erityisen tärkeää. Ja ainahan voi luoda yhdessä lasten kanssa.

Sallinette pienen pohdinnan. Minusta Isoinpapu kertoi hienosti hoivatyön paradoksin: miten paljon teenkään, työn tulos on kohta taas mennyt ja on aloitettava uudestaan tai pikemminkin jatkettava mihin jäi. Naistutkimuksessa (ja nykyään kai muuallakin) erotellaan perinteiset naisten ja miesten työt juuri niiden luonteen mukaisesti. Hoiva (lasten, kodin) on kehä, jatkuva. Siinä ei ole alkua eikä loppua, eikä se johda mihinkään vaan vain toisintaa itseään loputtomasti. Kuin luonnon suuri kiertokulku. Miehen työ taas on perinteisesti lineaarista - sillä on päämäärä (yleensä pysyvä muutos) ja jos/kun se saavutetaan, voi asettaa uuden päämäärän ja pyrkiä sitä kohti. Se on motivoivaa. No, tämä sukupuolittuneisuus on ehkä jo aikansa elänyttä (tosin minusta vähemmän kuin haluaisimme uskoa), mutta tulee esille juuri kotiäidin työssä.

Kiitos Isoinpapu mahtavasta blogista! Inspiroivaa, elämänmakuista. Paljon voimia syksyyn!

isoinpapu said...

Kylläpäs ilahdunkin kaikista kommenteista. Kiitos viisaat ihmiset.