Thursday, January 17, 2008

kalavalo / fish light





Minä tarvitsen valoa. Tai edes lunta. Tämä kamala mustuus ja harmaus vie kaikki voimat ja alan olla oppikirjaesimerkki kaamosmasennusoireisesta henkilöstä. Eilen vielä satuin pahantuulisen bussikuskin vaikutuspiiriin ja podin koko päivän (voi ei, ihan totta!) itkuisena huonoa oloani. Tilannetta pahentaa tietty se että tajuan kyllä moisen potemisen olevan äärettömän tyhmää, mutta tämä sietämätön valottomuus vie kaiken arvostelukyvyn. Alan epäillä onko minusta ikinä tuonne ihmisten maailmaan menijäksi. Siis kun melkein tainnun yhdestä kiukkuisesta, ärähdyksestä niin entäs oikeat, ihan syystäkin tapahtuvat törmäilyt. Ei tee mieli lähteä kotoa. Ikinä.

Parhaat uneni tapahtuvat usein vedessä, siis nimenomaan veden alla. Myös valon miellän äkkiseltään sellaiseksi veden läpi siivilöityväksi kauniiksi läikähtelyksi. Pakotin itseni terapiaompleuun, korjaamaan vanhaa sillkiliiviä. Huomasin kankaan olevan uskomattoman kaunis nurjalta puolelta ja päätin että liivi olikin selvästi aivan liian rikki korjattavaksi. Ompelin koetilkusta nuo pienen pienet kalaset. Valoisat kalaset. Silkki, vesi, valo.
Punainen kala ei ihan onnistunut, enkä tiedä josko ne nyt niin hurjan kalamaisia ovatkaan muutkaan, mutta terapia hoitui. Tarvitsen kuitenkin myös oikeaa valoa. Ehdottomasti.

There´s no snow, just awful black, grey darkness and it´s definately having it´s effect on my emotions, head. I´m almost a perfect example of a person that suffers from Seasonal affective disorder.
Yesterday i met a very angry busdriver who happened to yell at me (with no reason, maybe she has winter depression also) and it drove me in a pit of despair for the whole day. I know it makes no sense, i didnt do anything wrong, but this darkness really weakens my reasoning and i have no perspective to anything. Small things become big.
I ordered myself some therapeutic sewing. I was fixing an old silk vest and noticed how very beautiful the silkfabric was on the other side. At that point i decided that i wasnt able to fix the vest, but really had to recycle the fabric right away. From a tiny test scrap i made this little fish. The light fish. Water is like light, fish, silk, light. Therapy. But i need real light too. Very badly.

17 comments:

Kanerva said...

Vesi on jännä. Minusta vesi on ihana, mutta pelkään myös sitä ihan kamalasti. Varsinkin pimeää, mustaa vettä.

Kalat on uiskentelevaisen hienoja!

Solveig said...

Hienoja kaloja, joista muistin heti upeat silkkikankaan palat yhdessä laatikossa.

Mietitkö hoitovapaan loppumista? Maailmasta löytyy myös ammatteja, joissa ei ole sankoin joukoin ärjyviä ihmisiä. (Siksi juuri mun pitää vaihtaa alaa...)

Kanerva said...

you make my day.

hannna said...

tosi kauniita kaloja! se voisi olla kivaa puuhaa kiukkulaisen kanssa, niihin voisi liimata paljetteja ja ja...

Elli Velli K. said...

Paatuneena kaupunkilaisena käyn usein kaupungilla ja pyörin ihmisten ilmoilla kotiäitiydestä huolimatta. Mutta hirveän harvoin kohtaan epäystävällisiä ihmisiä. Itselleni on tärkeää hymyillä jokaiselle kassalle ja olla ystävällinen. Jos kohtaan epäystävällisen tyypin, niin harmistun ja silloin kyllä mulkaisen rumasti tai tätimäisen muhtelevasti. Ystävällisyys on vähimmäisvaatimus!

Epäystävällisyyttä enemmän kammoan työmaailmassa turhista asioista kaahottamista. Opettajanhuoneet ovat ihan hirveitä paikkoja! Olin abiturienttina yhdessä koulussa sijaisena, sitten samassa paikassa muutama vuosi sitten. Samat opettajat kaahattivat ja hikoilivat samoista asioista, kuin en olisi koskaan pois ollutkaan. Kaameaa.

Ihanat kalat! En osaa sukeltaa, onneksi en edes tiedä mistä jään paitsi.

violet said...

Mun piti terapiaommella tänään itselleni kaapissa pitkään marinoituneesta pellavasta hame.
Mutta KAPPAS; oikeanvärinen ompelulanka luonnollisesti puuttui.

Huomenna ompelen nin että viuhkuu.

Annicca said...

Ihania terapiakaloja!!!

Tiivis kotielämä on välillä kuin syvissä vesissä uiskentelua; lipuu ja menee virran mukana. Ihanaa niin kauan, kunnes pitää pinnalle nousta. Taidan minäkin olla ulkoelämä kammoinen. En minä pelkää, mutta en jaksaisi vielä uusia, ulkopuolisia suhteita ja niiden velvoitteita. Siksi en vielä lähtenytkään työelämään, niinkuin olin aiemmin suunnitellut.

Matroskin said...

Syö kalaöljykapseleita! Ne auttaa. Mutta en minäkään halua kotoa lähteä.

Iiriskukka said...

Hienoja kaloja!aluksi katsoin,että oletko jostain massasta ne tehnyt ja sitten maalannut:)
Tuli tuosta Solveigin kommentista mieleen,että uskallatko paljastaa millä alalla olet/olet ollut?:)

ladybug-zen said...

lovely post. very open and honest. i understand what you mean about the winter blues. it's starting to affect me too. sorry to hear the busdriver missplaced her aggression on to you. seems that you've handled it well though. by that i mean in a positive manner and not misplacing your negativity on someone else. that's such a great challenge for me sometimes.

and now you have beautiful fish to light up your days!

spring is on the way. on our daily walks i look for just one little sign that harkens the return of spring, more light, warm breezes...
that's sort of my therapy.

Liivia said...

Hyi hyi epäystävällisiä ihmisiä! Minäkin olen kovasti kohtelias ja hymyilevä kaikille, paitsi epäystävällisille, saatan töräyttää heille aika pahastikin takaisin. Kerran sanoin yhdelle superyrmeälle virkailijalle, että maistuisiko lasi piimää, hän huusi vartijat paikalle. Ei saa olla epäystävällinen edes epäystävällisille, se on mun on vielä opittava.

Mutta kalat ovat sympaattisia!

Solveig said...

iiriskukka: pilkkusääntöjä yläastelaisille. (On muitakin ärjyhommia, mutta tuo on tuoreimmassa muistissa.) Henkilöt, joilla on PMS, voivat hyvin kuvitella, millainen on kolmen vuoden hormonimyrsky.

mänttipälli said...

Kalat ovat upeita, minäkään en ensin tajunnut niiden olevan kangasta.

Valosta ja vedestä tulee mieleen nuorimman siskoni snailu 4-5 -vuotiaana Aurajoen rannassa: Veden pinta väreili hiukan, ja valo siitä välkkyi ja heijasteli. Sisko sanoi: Aurinko sataa jokeen.

isoinpapu said...

Solveig, iiriskukka: Olen ollut nyt kotona 18 vuotta putkeen muutamia ihan pieniä keikkahommia lukuunottamatta. Olin siis 18 kun sain esikoisen, joten aika vähän mitään työkokemusta yhtään miltään alalta. En todellakaan yhtään käsitä mitä minun pitäisi alkaa tehdä. En yhtään. Toivottavasti jaksamme sinnitellä yhdellä palkalla ja saan olla kotona. Tietoisena valintana sen jaksaa paremmin, eikä vahingossa esim osta taloa (ah, oma talo, puutarha,oi)ja ole pinteessä lainan kanssa.

Od ladybug-zen, we have to waite for spring till march-april. And the real winter has not arrived at all this year. Just wish there´would even be some snow! It does reflect the light, or at least gives an impression of lightness, and light. I have visite your blog often for the spring pictures!

Violet, matroskin: joo, terapiaompelua ja kalaöljyä. Jostain syystä multakin on aina oikea lanka kadoksissa, mutta vääriä lankoja pari rullaa tallessa. ja usein ostan juuri sitä väärän väristä lankaa, ikäänkuin tottumuksesta. Esim viininpunaista ja tummansinistä on molempia kaksi rullaa..

Liivia: Olet sankarini!

"Aurinko sataa jokeen". Oi että.

sari said...

Hitto vie, kun minulla tuota lankaakin olisi vaikka muille jakaa - tulkaa kaikki tänne ! toivoo : Sari.

isoinpapu said...

Varo vaan Sari: saat vielä yhden isommankin sopraanon sinne laulelemaan.

Katja said...

Olihan tuttua pohdintaa ulkomaailmasta ja kotiäitiydestä (= en tunne itseäni niin oudoksi nyt kuin välillä, kiitos!).

Minä olen opettajan ammatista ja kaikenlaisista ärjyvistä karannut tänne kodin rauhaan ja viihtynyt kymmenen vuotta kohta, vaikka kuopuksen maaginen kolme vuottakin tuli täyteen ajat sitten. Ja niin mietin minäkin, mitä sitten isona (eihän pian 40-vuotias ole vielä iso eikä etenkään vanha vaan nainen parhaassa iässään?) alkaisi tehdä. Hmm. Se on onneksi sitten joskus. Siihen asti venytetään penniä. (Mikähän siinä on, ettei sitä koe yhtään ankeana eikä stessaavana? Pikemminkin palkitsevana, pelkästään.)

Kevään sarastusta ja kalaöljykapseleita!