Monday, January 28, 2008

ompelee, miettii / sewing , thinking

Tänään on korjailupäivä. Puhkikuluneita, repsottavia, löperöitä ja vääränkokoisia kohtaa tänään iloinen uudistumispäivä. Paljon käsinommeltavaa.
Ja se on hyvä, sillä aion miettiä myös jotain mistä mieheni toi esille. Me, tai varsinkin minä, olemme/olen hyvin yleistyytyväinen henkilö, mikä usein on vain hyvä piirre. Puoliso kuitenkin mainitsi jotain tavoitteista, pyrkimyksistä. Minä ajattelin heti että, hyi hyi, tavoite, sehän on melkein kuin kirosana. Useat asiat joihin pyritään eivät tunnu minusta lainkaan kiinnostavilta tai edes tärkeiltä. Idealismi on kunniotettavaa, muttei aina käytännöllistä ja minun kohdallani se voi aiheuttaa suoranaista taantumaa tai pysähtyneisyyttä. Ehkä.
En aio lakata olemasta tyytyväinen tai onnellinen (voi muuten olla onnellinen ja väsynyt yhtäaikaa), mutta yritän kääntää katsetta vähän eteenpäin, ulospäin, mihin pyrin, mihin voisin pyrkiä. Etten aivan laiskanpulskeudu omaan tyytyväisyyteeni ja pysähdy vallan.

Tästä on muuten hyvin vaikea kirjoittaa ilman klisheitä. Huh.
Ja muuten, pitkän takinsauman käsinompelua miettimisen lomassa voi kutsua meditoinniksi.

( Ai juu, jos ihmettelet miten otin tuon yläkuvan ilman käsiä (joita minulla siis ei ole ylimääräsitä paria missään vaikka tarpeen kyllä olisi). 2 sekunnin itselaukaisin ja pehmoinen kaula/leukaosio, jonka uumeniin kamera asetetaan selvittävät ongelman. Aika hauskaa.)


Today i´m fixing old things. Lots of pacthing and handsewing. It´s good, because my husband said something that made me think. And that thinking i´m going to continue.
I am an easelly content person. Happy with my life as it is, and in many cases, that´s great. It was just that my man mentioned something about having goals in life. Oh, goal, a swearword! I almost thought. There are so many things that are marked with a label "desirable, a great goal in life", that doesnt interest me a bit, or i don´t really even think they are important. Idealism is very much worthy of respect, but in my humble case it can also lead to uh, stagnation(?). To stand instead of moving. I like moving too.
I´m not going to cease to be happy with my life (one can be happy and tired at the same time), but i try to raise my eyes a little.
So, today i´m handsewing long seams and thinking. I think it could be called meditating.

(Just in case, if you wonder how i took that pic up there. I do not have an extra pair of hands( i would have use that though), but i do have a 2sec self timer and soft neck/chin to keep the camera in safely. It was fun.)

16 comments:

Vilijonkka said...

Ajattelin sun kuvanneen kamera leuan alla ja laukasimella tosi pitkä ja vahva kieli. Joskusmolen jostain syystä yrittänyt laukaista kiellä, muttei haba riittänyt. Ois luullu kun puhun ja syön niin paljon.

Vilijonkka said...

Ps. munkin mies ain ayrittää puskea mua kohti haasteita, mutta nehän täytyy tulla ihmisestä itsestään. Ei se toimi jos toinen käskee tai yrittää olla kauhean inspiroivasti tukena. Minun omien projektien täytyy olla kokonaan minun juttuja, alusta pitäen, kuten blogi, muuten eivät tuota tyydytystä.

UnnAn Unelmia said...

Käyn joka päivä lukemassa juttusi ja tarkastamassa tekeleesi->tästä sun blogistakin huokuu sun "yleisonnellisuus" ja tekemisen ilo! Olen fanisi tai blogi riippuvainen:)

Matroskin said...

Haaste on mielestäni parempi termi kuin tavoite. Minusta on hienoa, ettet haikaile koko ajan enemmän, kuten suurin osa ihmisistä: lomaa Balilla, maasturia jne. Vaatimattomat tavoitteet ovat hyviä.

Solveig said...

Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. Ole onnellinen taidostasi elää tässä ja nyt. Se on harvinainen lahja.

isoinpapu said...

Matroskin: Onkin hankalampaa asettaa sellaisia tavoitteita, tai haasteita (mun mielestä haaste kyllä kuulostaa kertaluokkaa pelottavammalta kuin tavoite), jotka olisi jotenkin omalle itselle ominaisia tai abstraktimpia juttuja kuin mahtava kaukomatka, tai talo (en sylkisi päälle kyllä).

Että tiedänkö minä oikeasti mitä minä haluan olla, minkälainen haluan olla, minkälaisia asioita ylipäänsä tavoittaa.

Mä kyllä kamalasti haluaisin siirtolapuutarhamökin. Siinä ei kauheasti ole mitään abstraktia tai henkistä.

Vilijonkka, apua, mä kuolen nauruun!

Unna: Hauska tavata!

Ja Solveig, kiitos.

tiuku said...

En millään keksi mitään nasevaa sanottavaa tavoitteista yms. Pää on aika tyhjä. Kun vain tosiaan tietäisi kuka on ja mitä haluaisi olla ja mitä tehdä...
Mutta siirtola puutarha mökki unelman omaan minäkin. JKLssä asuessamme päivän kävelyreitti kulki aina puutarhojen ja somien mökkien ohi.

inkivääri said...

Unelmia, tavoitteita, haasteita. Kaikkia riittää, mutta ei rohkeutta. Perusonnellinen riittää mainiosti, ainakin toistaiseksi.

Melissa said...

i think that some long hand-sewing, and thinking is a good way to meditate and to 'be here, now'. needle and thread always moving, in and out of the fabric. xx

ladybug-zen said...

enjoy your deep meditative thoughts.

very clever trick with the camera, by the way.

Liivia said...

Hauskasti kerrottu (ja kuvattu!) tämä sinun meditointihetkesi.

Allekirjoitan sen että väsynyt ja onnellinen VOI olla yhtäaikaa, riippuu vaan mistä väsymys tulee.

Ja tavoite, sehän on varsinainen yökkösana. Haaste on tosiaan parempi, mutta sekin kohdallani jo siinä samassa pölytyy. Ja juuri siksi en ole mihinkään tavoitteeseeni yltänyt, jos siis niitä tavoitteita nyt on ollutkaan. Ongelmahan taitaakin olla just siinä.
Olen aina hiljaa tuumaillut, että nyt on hyvä, miksi siis rynniä eteenpäin.
Mitään ongelmaahan ei ylipäätään olisi, ellei yhteiskunta vaatisi.


Korjailu on kyllä minusta vihonviimeistä puuhaa, ja korjailua odottava kasa ikävä näky. Se kun vain tuppaa kasvamaan.

emäntä said...

Hei! Minä olen aikoinani halunnut vaikka ja mitä, sinne ja tänne ja joka paikkaan. Tiesin siis aina, MITÄ halusin, mutta halusin niin paljon erilaisia asioita. Nykyään nautin arjesta, keskityn pieneen perheeseeni. Tässä on hyvä olla, olen onnellinen (vaikkakin hyvin väsynyt=) )

Sormustin said...

Joskus haasteita, tavoitteita (miksi niitä kutsuukin) halajaa ja ei keksi mitä se olisi. Itse olin aikanaan ihan hukassa sen suhteen, mitä tehdä ammatillisella puolella (ja taustalla tyytymättömyys isoihin juttuihin elämässä muutenkin).

Tyytymättömyys ratkesi pitkän rankan etsinnän+valintojen jälkeen - viimeiset 4 vuotta ovatkin olleet yhtä riemuvoittoa. Tykkään itsestäni, saan kohta opinnot finaaliin, ja kaiken huipuksi - vauva masussa.

Edessä siintää aika kotona lapsen kanssa - ja mahdollisuus nauttia ihan vain elämisestä ja pienistä asioista. Ja luulenpa, että tuo aika tulee olemaan ihan parasta aikaa ikinä.

violet said...

Minä olen tarpeekseni kuullut siitä miten olen "tuhlannut koulutukseni" kun en ole edes hakenut alan hommiin, myös olen vuosien mittaan joutunut selittelemään miksi olen "väärän ikäisenä" aloittanut opiskelut, miksi ensin tehnyt sitä, sitten tätä, enkö ehkä osaa päättää..?

Mutta kun ei minusta ole koskaan itsestäni tuntunut että olisin tuhlannut tai menettänyt yhtään mitään! oikeastaan harmittaa vain opintolaina, joka mun oli pakko ottaa monen asian summana (ja josta vieläkin on hiukan maksamatta).

En ole ikinä ollut mitenkään tavoitteellinen eikä mulla juuri haasteita ole ollut. Tai on, sellaisia hyvin lyhyen tähtäimen.
En minä vaan osaa ajatella että nyt kannattaa tehdä näin että on sitten pullat hyvin uunissa kolmen vuoden kuluttua.

Mun mies on jotenkin hiukan samanlainen. Hän on aina paniikissa kaikenmaailman kehityskeskusteluiden kanssa työelämässä kun kysellään missä haluaisit olla/missä näet itsesi parin vuoden kuluttua noin ammatillisesti...ja hän kun vaan ajattelee että tulis jo ruokatunti.

tanja said...

Hei! Olen löytänyt tänne ihan vasta, ihana ja kiinnostava on blogisi!

Samanlaista käsinompelua (peiton tikkaamista) ja tavoitteiden pohtimista olen viime aikoina minäkin harrastanut. Välillä jopa yöunien kustannuksella. Itse olen kai liiaksikin unohtanut miettiä (klassisesti), mitä itse oikeastaan haluan. Olen tarttunut liiaksi ulkoisiin "hyvän elämän" tavoitteisiin, kuten "järkevän" ammatin hankintaan, vaikka en todellisuudessa halua tehdä tuota työtä alkuunkaan(pitkittyneet käsityö/kuvisopeopinnot rassaavat minua). Tuo on vain yksi esimerkki, ja ehkä se hankalin tässä vaiheessa elämää.

Tuo tavoitteellisuus on kyllä jännä juttu. Onkohan se jotenkin sisäsyntyistä vai opittua hommaa? Itse en koskaan ole ollut mitenkään tavoitteellinen, eivätkä minun vanhempanikaan ole patistaneet hyviin tuloksiin. Ennemminkin hoettu, että on parempi olla keskitasoa, ettei ala stressata suorittamisesta. Nyt minua on alkanut turhauttaa moinen. Olen alkanut ajattelemaan, että minussa voisi olla potentiaalia johonkin mielekkäämpäänkin, jos vain uskaltaisin ottaa haasteita vastaan. Helppoa ei ole muuttaa ajattelutapaansa, eikä varsinkaan toimintaansa!

sara said...

Ihanaa juttua taas sulta. Sun blogi saa mut aina hyvälle mielelle. Mulle tavoitteellisuus on usein asia, joka tuo onnea ja tyytyväisyyttä. Riippuu tietty onko kyse jotenkin väkisin suorittamisesta vai ns. eteenpäin rientämisestä, katse kiinnitettynä hyviin asioihin ja matkasta nauttimisesta. (Mäkään en pääse kliseistä eroon...hehe) Mä olen tosi onnellinen tässä, nyt, omassa elämässäni. Oon myös tosi väsynyt :) Mulla on paljon tavoitteita, koska tuntuu, että taannun, ellei niitä ole. Luonto ottaa vallan, alan kiukutella, menettää malttini, stressata, keskittyä hetkellisiin riemuihin sen sijaan että ammentaisin kaikesta siitä, mikä tuo ja takaa onnellisuuden ja rauhan myös tulevaisuudessa. Ehkä kyse on siitä, millaisia asioita tavoittelee. Ja millä mielellä.