Monday, November 10, 2008

(kaikkein) ponnettomin kuski / the most reluctant driver (ever)


Plääh. Olen jo kuukausitolkulla opiskellut ajamaan autoa. Miehen ajo-opetuslupa menee kohta umpeen. Olen varmasti maailman epämotivoitunein, haluttomin, ponnettomin, mälsin ja huonoin ajoharjoittelija ikinä.
Aluksi oli ajaminen oli hassua ja absurdia (minä ratissa! häh!), ja voi miten ihanaa on viettää aikaa kahdestaan puolison kanssa. Mutta siis kun sen pitäisi muuttua ihan totiseksi, oikeaksi auton ajamiseksi. En yhtään innostu.
Jos opettajana olisi kuka tahansa muu, olisin jo heittänyt hanskat tiskiin ja jättänyt koko jutun. Ihan totta.
Minulla on oikeasti niin huono suuntavaisto, etten ihan oikeasti osaa kulkea paikasta a paikkaan b kuin jalan, ja silloinkin mutkittelen. Olen eksynyt tavarataloon. Mihin muka ajaisin autolla? Eksyksiin.
Sitäpaitsi, autolla voi ajaa jonkun päälle. En halua.
Puolisoa käy sääliksi kun hän alkaa epäillä opettajankykyjään ja muutenkin jotenkin kokee olevansa vastuussa koko projektista. Siis huokaan, yritän kerätä lässähtänyttä naamaani lattialta ja alan harjoitella teoriakokeeseen.
Voi itku.

My husband has been teaching me to drive for months already, and his teaching licence will go out of date soon. I must be the most reluctant and dullest driver in the whole world. Pläää.
If it wouldnt be my man teaching me, i would have leaved this project long time ago. I honestly, really do have so bad sence of directions, that i cannot go from point a to point b if it´s not within the walking distance. What does a person like that do with a driverslicence! Gets lost. And really, i dont have to get to places far that bad. Trains are cool.
Besides, cars get in accidents. I might cause an accident. I´m a baaaaad driver.
I feel so bad for my man, i might be the worst pupil, but he is the best teacher. So i just try to try.
I dont remember feeling this unmotivated ever.

19 comments:

maijja said...

Voi puhti tämä oli ihana juttu, ihanasti kirjoitettu ja sai minut hymistelemään puoliääneen sellaisia ymmärtäväisiä ääniä. Minä tykkään ajaa autolla (minäkään en käynyt autokoulua, iska opetti), mutta oon vähän vieraantunut touhusta.

Hyvin sä ajat, aivan varppina!

Kaija said...

No tuota. Epäkannustava kommentti, mutta kerronpa silti. Kävin autokoulun 21-22 vuotiaana, hyvin hitaasti ja ponnettomasti. Ja sitten inssin jälkeen en ole ajanut kertaakaan autolla. Ajokortti meni vanhaksi, kun en käynyt kakkosvaihetta. Ehkä sitten joskus meen uudestaan ajotunneille ja inssiin, muttei nyt ihan heti. Autoilu oli vaan ihan kamalaa, en mahda sille mitään. Aika ponnetonta kaiken kaikkiaan. Voidaan jakaa se ponnettomimman palkinto.

Solveig said...

Minä taas tykkään ajaa autolla. Kartanluku on bravuurini, suorin reitti intohimo. ;) Täälläpäin oli aikanaan ihan kummallista, etten käynyt inssissä heti syntymäpäivänä vaan melkein 19-vuotiaana!

Pärjäät kyllä. Kaikkein vaikeinta on varmaan kerätä riittävästi motivaatiota. Miten olisi: Käydä itse autolla Jättirätissä? Tai viedä puoliso ajelulle Kustaviin?

Anonymous said...

Heippa, täällä uusi lukija.
Itse inhosin ajamaan opettelua ihan kamalasti, vaikka isä opetti. Tuntui, että ajamisessa on niin kamala vastuu ja vahingon todennäköisyys. Nollamotivaatiota piti jotenkuten kuitenkin kasassa motto, jota hoen aina kun jotain epämieluisaa pitäisi tehdä: "Ensivuonna tähän aikaan mulla on jo ajokortti." Nykyään on kortti ja ajaminen mukavaa puuhaa, tai ennen kaikkea se, että on vapaa menemään ja tulemaan kuten lystää ja nyt äitiyslomalla ollaan ehditty vauvan kanssa seikkailla sukulaisissa, kesäpaikoissa, vaikka missä :).

Tsemppiä siis harjoitteluun, siitä voi vielä joskus olla iso ilo :)!

-Susa

Merja said...

Mun pitää myös kertoa Susan tavoin että inhottavasta jutusta voikin tulla ajan myötä mukava.

Nykyään suorastaan nautin ajaa autoa, mutta kun 20 vuotta sitten yritin sitä korttia saada niin olihan se vastenmielistä. Mutta mulla motivaatiota auttoi se että työnantaja sanoi että se kortti on oltava jos haluaa työssä pysyä (mun piti toimittaa asioita välillä kuten käydä pankissa). Ensin mua opetti silloinen mies, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään muuta kuin itkua ja hammastenkiristystä ja lähestulkoon ero (joka tulikin sitten jonkun vuoden päästä). Menin yksityiselle opettajalle ja johan alkoi kulkea, oli vanha, kokenut ja sympaattinen mies joka osasi rohkaista.

Kyl sääki siihen pystyt!

Rosmariini said...

Tsemppiä! Olen varma, että onnistut. Käännä ne liikennesäännöt yms. teoriat ompeluohjeiksi ja tee itsellesi muistilapuksi automatto ;-).
Minä autoilen kyllä, mutta olen huomannut, että on paljon vapaampaa mennä kävellen tai pyörällä. Pääsee lähemmäksi eikä tarvitse miettiä parkkeerausta tai parkkimaksuja. Haaveilen sellaisesta kärrystä (neljä pyörää, "laatikko" ja vetokahva), jonka avulla vetelen ostokset helposti kotiin.

Hanna said...

Niin tutulta kuulostaa! Täydet sympatiat täältä!
Tosin siis minähän en ole koskaan autoa ajanut ja mainitsemistasi syistä aion lykätäkin sitä mahdollisimman pitkään. M ei myöskään ole koskaan korttia hommannut, on luultavasti kumminkin se joka ensimmäisenä tässä perheessä autokoulun käy.
Rassukka vaan saa sitten maailman onnettomimman kartanlukijan!!! On vaatinut kyllä että minunkin on kortti ajettava, saa nähdä riittääkö rohkeus.. Riippuu mihin aikanaan muutetaan, onko todellinen tarve.

Liivia said...

Rätkesin nuramaan jutullesi ja sille kuvitelmalle kun kuvittelin itseni oman puolisoni kanssa etuistuimille yhtaikaa. SE vasta absurdia olisi! Asia, jota emme tässä elämässä varmasti tule kokeneeksi. Ja nyt sen oikein tajuankin ja hämmennyn...

Katilein said...

voi että! Voin hyvin ymmärtää tuntemuksesi. Itse opin autokoulussa ajamaan autoa joten kuten, mutta inhoan sitä puuhaa. Minulta myös puuttuu suuntavaisto, onnistun ajamaan harhaan kotikaupungissani, vaikka olen asunut täällä jo vuositolkulla. Huokaus.
Tsemppiä ajamiseen!

Matroskin said...

Teoriakokeesta on kyllä hyötyä pyöräilijällekin.

Minä pelkään ajamista kamalasti. Sama kuin joillekin lentopelko. Lentopelkoinen voi sentään ottaa rauhoittavia, kuskeille kolmilääkkeitä ei sallita...

isoinpapu said...

Oi mahtavaa, kohtalotovereita ja kannustusta. Okei, kai tämä tästä.

Automatto oli superidea, tikahdun.


Kiitos!

Line said...

I am the same way - totally hopeless. I do not have a drivers' license, and I try to convince myself that I am ok with that. But - living in the countryside with two little babies and lots of cold wind and a man with no drivers licence is ... well, not always easy. I love hearing that other people have it the same way though, makes me feel a little bit less like a freak.Bike is my BMW.

Killisilmä said...

Minulle kävi täsmälleen kuten Kaijalle. En uskaltaisi enää mennä autokouluun. Joskus näen painajaisia, joissa ajan autoa...

Elisa said...

Heh, minäkin tunnistan jutuista itseäni. Mun suuntavaistokin on surkea, mutta hommasin itselleni navigaattorin, joka neuvoo mulle kääntymiset ja kaistat ja jee, sen avulla uskalsin ajaa ruuhka-aikana Helsingin keskustassa, kun ei tarvitse keskittyä kuin yhteen asiaan kerralla: ajamiseen. Tsemppiä, kyllä se siitä!

Matroskin said...

Tosson sulle vuoritetun penaalin ohje, kun kerran kaipailit.

http://londonmummy.typepad.com/london_mummy/2008/10/sewing-tutorial---lined-pencil-case-or-pouch-with-central-zipper.html

violet said...

Minä osaan ajaa TEKNISESTI ihan ok, mutta menen paniikkiin jos tiellä on muita. Ja yleensä on.
Siksi edellisestä ajokerrasta on n. 11 vuotta.

Peanut said...

Teksti ja kuvat ovat jo itsessään hienot, mutta nämä kommentit ovat ihania ja huojentavia. Minulla on kortti, mutta pelkään ajamista. Menikin moooonta vuotta että istuin vain pelkääjän paikalla.

Nyt veljen vaimon (hän jää ä-lomalle ja asuvat monien mutkien takana) painostuksesta opettelen ajamaan. Jännittää ja on kamalaa, mutta joka kerta on kuitenkin hitusen edellistä helpompi. Ehkä se siitä.

Olen varma, että jonain päivänä emme enää edes muista tätä epävarmuuden olotilaa.

echo said...

Kovasti kannustusta. Minä ajoin kortin heti 18-vuotiaana, tuhosin sitten isin auton melkein heti. Seuraavan kerran ajoin autoa 29-vuotiaana, kun oli vietävä lasta hoitoon. Täytyy sanoa, että se oli yksi rohkeimmista teoistani.

Lentokoneeseen minua ei vieläkään saa. Joskus suren, mitä kaikkea minulta jääkään näkemättä lentopelon vuoksi.

Ilona said...

Minulla ei ole ajokorttia juuri noista syistä, joita luettelit sinulle sinulle vaikeiksi. Suuntavaisto nollassa, keskittymiskyky yhteen asiaan nollassa plus vielä se, että näistä syistä voisin ajaa jonkun päälle. Hui!

Aika monta kertaa olen harkinnut kortin ajamista, mutta nyt olen lopullisesti luopunut ajatuksesta. On kerrassaan parempi, että kuljen vain jalan. (Pyöräilykin on jo aika haastavaa, enkä siihen suostu kuin maalla.)