
Poika A hukkaa lapasensa alta aikayksikön. Psyykeni ei enää kestä sitä. Itkettää kun ajattelen sitä paritonta lapasta jossain katuojassa virumassa. Maailma on niin kalsea ja kylmä.
Olen useammin jo lohduttanut lapasensa menettänyttä, huolestunutta lasta söpöllä tarinalla oravasta, joka löytää sen rukkasen ja tekee siitä itselleen makuupussin. Tarvitsen itsellenikin voimallisen, onnellisesti päättyvän tarinan kadonneesta lapasesta.
Tuo orava on jo menettänyt tehonsa kohdallani.

Tehoa riitti Liisulla ja ystävällään tänään. He esittivät parhainta mahdollista nelivuotiaan intoa pari intensiivista tuntia. Huh.
Minun puhtini valutettiin tänään yhdeksään näytteenottoputkeen. Kysyin hoitajalta onko verellä värieroja, vai onko se aina samaa sävyä? On kuulemma pieniä eroja. Joskus helakampaa.
Näistä verikokeista pitäisi nyt löytyä ainakin suuntaa-antava syy jatkuvalle väsymykselleni ja hankalille vatsaoireille. Kuulostaa aika lailla keliakialta. Voi olla muutakin.
Tuohon nelivuotiaan intoon ei mikään rohto enää minua saa, ei tarvitsekaan. Käsi ojennettuna täällä. Murunen vaan. Kiitos.

Making the most unoragnised, messiest mitten for boy A, who always loses his mitten(s). So, unorganised and messy in purpose, since i can´t take it anymore to think about the poor dear lost mitten, alone in a cold world. Not a strong bond with these mittens. It´s hard to be hard.Liisu and her friend showing how much energy a four year olds can obtain. The doctor is trying to find out why i am lacking energy and why my stomach is so upset all the time. I gave nine tubes of blood today. It seems like my body can not take any wheat, rye or barley. Or then it is something completely different. What ever it is, i wish to find out and gain some of my energy back.