



Kevättalven aurinko innoitti hulluun retkeen. Päätimme rämpiä umpihangessa katsomaan suvun kesäpaikkaa. Hanki kantoi Liisun ja pulkan, mutta minä upposin jokatoisella askeleella polvea myöten hankeen. Puolessa välissä matkaa iski epäilys: En jaksa perille, enkä ainakaan periltä takaisin, enkä edes nyt tästä enää takaisin ilman mitään perillepääsyä.
Hiukan pulkassa huilittuamme tajusin loppumatkan olevan alamäkeä. Liisu viiletti pitkän mäen karvalakinläpät liehuen ja minä ryömin, konttasin, kierin ja temppuilin, jotta hanki kantaisi ja matkanteko helpottaisi.
Pääsimme perille. Pääsimme takaisin.
Huomiota: Hanki kantaa painavammankin kun paino jakautuu tasaisesti. Ryömintä on hyvä vaihtoehto.
Sulkkismailasta on hämmästyttävän paljon iloa lumileikeissä.
Peuran ja ihmisen makoilujälki hangella on huomattavan samankaltainen.
Joskus tulee hyvä mieli hullun asian tekemisestä. Ainakin jos sen hullun asian on päättänyt itse.
I decided to go to see the grandmother´s summerplace with Liisu. There was tons of snow,with a hard crust on top, that beared Liisu´s weight, but not mine. We got very tired on the middle way. The whole trip was a foolish idea, but we made it after all, and it made us feel very strong. A notice: that crusty snow bears one´s weight if weight is divided equally. Like, if one crowls on it.