Muistan kuinka mahtavaa oli pienenä, kun minulla ja parhaalla kaverilla oli samanlaiset mekot. Tämä muistelus ja S:n kavereiden samettipökien ihanuus selätti jo kroonistuneen housujenompeluinhoni. Ta-daa! Vaaleanpunaiset samettihousut!
En käsitä miksi niin kamalasti inhoan housuompelua.
(Tiedänpäs: siksi että AINA leikkaan yhden housukappaleen nurinpäin, tai että mystisesti hartaasti ompelemani vetoketju menee rikki ensinykäisyllä, tai että ne housut ratkeavat ensi hyppäyksellä jnejne.)
Nyt tuntuukin ihan hassulta kertoilla ompelujuttuja. Kerroin kuitenkin. Käyttöesineen/vaatteen valmistaminen suo minulle valtavasti iloa. En ole oikeasti kovin hyvä tai erityisen osaava ompelija. Näennäisesti hyvin pintapuoliseen asiaan, ompeluun, liittyy minun päässäni hurjasti symboliikkaa ja vaikka mitä syvällisyyksiä.
Vaikka jotain alkukantaista suojeluvaistoa ja koossapitämistä. Ja se asioiden luomisen konkreettisuuspuoli: että hitsi, tulikin housut! Ja että voi tuottaa iloa toiselle. Olisikohan tämä ekologistakin. Semmoista.