Friday, September 09, 2011

hempeää neulomista / some sweet knitting



Ei ihan minun värejäni, vaikka kivoja ovatkin. Neulomuksesta tulee huivi neiti S:lle. Ajat, jolloin kaikki aikaansaannokseni viehättivät häntä ovat auttamattomasti ohi. Ihan hyvä, oma maku.

Suuri kumarrus kyllä juuri tämän lapsosen suuntaan: ilman hänen pyyteetöntä tekeleideni ihailua, en olisi koskaan tullut tehneeksi (ja oppineeksi) niin paljon!
Hän muuten myös maistaa irvistämättä ihan kaikkea ruokaa mitä laitan. Jostain syystä en koe kuitenkaan edistyneeni ruuanlaitossa yhtälailla kuin tekstiilitöissä. Eilen meni juurespata hukkaan, kun se maistuikin ihan savipadalta, jossa sen valmistin. (Siis kuvittele nuolevasi kukkaruukun reunaa.)


Not my colours, but definately my daughter´s. She was always the one who loved every single thing i sewed and every mitten i knitted. Those days are over, wich is good and normal and ok. But great thanks to her devotion to love my makings: without her, i would never had  done and learned as much as i have now.
She actually also eats, or at least tastes every food i cook. Somehow i just dont feel i´ve blossomed as a cook as i feel i have as a crafter... Think of licking a flowerpot. That´s how my vexetables made in a claypot tasted like yesterday.

2 comments:

minja said...

Voi ei. Tuli ihan mieleen mun viime talvinen ruoka...Ostin valurautapadan kirpparilta ja mielestäni puhdistin sen hyvin. Sitten laitoin sinne ison kasan juureksia ja vuohenjuustoa. Työnsin leivinuuniin. Liemi oli mustaa ja maistui raudalle. Osan söin pakolla, huuhtelemalla ruoan ensin vedellä (!!!) Osan annoin koirille ja loput kompostiin. Yh.

Sun mekko tuolla alhaalla on niiin hieno! Ja huivista tulee kiva.

sanna said...

Joskus on mukavaa neuloa toisen toiveiden mukaan, jotain ihan muuta kuin mitä itse puikoille valitsisi. Huivista tulee varmasti kaunis.

Äidin tekeleet on kyllä ihania. Omani on lupaillut joululahjaksi villatunikaa. Itse saan mallia ja lankaa valita. Ja huolella ja innolla valitsenkin! Kyllä ne näin 30 korvillakin kovin rakkaita ovat ne äidin kätten jäljet. Arvokasta siis kaikki mitä lapsillesi teet, vaikka kyllä sen varmasti tiedätkin. :) Ja arvokasta on myös se kun kotoa saa käsillä tekemisen mallin, oppii että itse tehdään ja sitä arvostetaan. Siitä jaksan olla kiitollinen, varmasti myös sinun jälkikasvusi. Ja täällä käyn usein ihailemassa mitä kaikkea olet heille tehnyt.

Tulipas tekstiä, hupsis.

Kaunista viikonloppua!