työhuoneella

Maalaan taas mustetahraeläimiä. Joskus niistä tulee melankolisia, joskus dramaattisia ja sitten taas ihan pulskia ja höpsöjä. Oi suloinen ennakoimattumuus! Oi vahinko ja yllätys! Oi tahra ja pläntti!

Ja nyt olen jotenkin myös vakuuttunut niistä vanhoista totuuksista, että aikansa kutakin, kaikelle on aikansa, ja sen ajan tulee olla kypsä, eikä sitä voi hoputtaa.

( Ja suluissa joogahöpinää: Olen niin iloinen että vanha, jääräkäs, jäykkä ja kipuinen kehoni kykenee yllättäen tekemään Ashtangan koko 1.sarjan. Olen aivan häkeltynyt tästä.  Ja voi taivas, iloinen!
 Myös: suunnaton ihmetys ja kunnioitus tätä ihmeellistä ihmiskehoa kohtaan, ja sitä miten jooga muuttaa kokonaisuutta, miten asanaharjoitus muuttaa ihmistä, ei pelkkää kehoa. Olen aivan äimänä ja kiitollisuuden lamauttama. Silleen suu auki ja tumput suorina ihmetyksen vallassa.)



Thankful for the inkblot animals to come alive in front of my eyes. Sometimes they are melancholic, sometimes dramatic and then suddenly chubby and funny. Oh sweet unpredictivness! Oh mess and spot and surprise! My dear friends forever!

Super thankful for my body, my wiery, old, stiff body that suddenly is able to do the whole first series in ashtanga yoga. I´m so overwhelmed in gratitude and awe. And it´s not just the body that changes, mind too. In finnish i´d say: i´m standing still my mittens straight, mouth open. Imagine someone standing like that in a heap of snow. That´s me. A happy, grateful, little me.